W niinkuin Wermeroosa

Ihanaa, kevät on tullut takaisin, toivottavasti tällä kertaa jo jäädäkseen. Mikkelin kansalliset koulukisat edellisenä sunnuntaina menivät hurjan hyvin, vaikkei ruusukkeita mukaan napattukaan. Wermeroosa ja Kaisa saivat 62,708 prosenttia, ja sijoitus oli lopulta 6/8. Ei ollenkaan huonot prosentit kansallisista, vaikka nuorten hevosten luokka olikin. Olihan samassa luokassa tosi hienoja ja hyvällä mallilla olevia puoliverisiä suurin osa, eli meidän suokkipötkön sijoitus ei ole ollenkaan huono.  

Itse pääsin kipuamaan Wermeroosan kyytiin pitkästä aikaa eilen, ja olo oli kuin alkeisratsastajalla. Istunta muistutti jotakuinkin asentoa, jossa moottoripyörän kyydissä ollaan, ryhdistä ja siististä istunnasta ei ollut tietoakaan, kun suurin huolenaihe tuntui olevan se, kuinka ohjat saa pysymään käsissä. Heh, ei saa ottaa harrastustaan liian vakavasti, me sitten vaan humputeltiin iloisesti. Wermehän on nyt letkeä ja kiva kuin mikä, kunhan saisi vaan oman kehonhallinnan kuntoon. Istunta lienee se ikuinen korjauksen kohde ja loputon tie. Vaatinee taas asiaan paneutumista ja säännöllistä treenaamista valmentajan opastuksella, että alkaa taas sujumaan. Kyllä se siitä taas! 

Tyytyväinen heppa.

P.S. Jos joku on ratsastushousuja vaille, nämä kuvan pöksyt on menossa myyntiin, saa kysellä lisätietoja jos kiinnostaa! Myyn nämä, koska minulla pöksyjä riittää, ja nämä ovat syystä tai toisesta jääneet vähemmälle käytölle, joten ovat siis hyväkuntoiset ja siistissä kunnossakin!

Pakko tähän väliin hehkuttaa, käytiin Helsingin reissulla Keravan Horse&riderissä, ja siellä oli yksi aivan ihana satulahuopa, jota en kuitenkaan ostanut. Kuitenkin se jäi mietityttämään, ja postisetä sitten toi viimeviikolla paketin. Voi tätä materialismionnellisuuden määrää! Saatoin tässä taannoin tilata myös ratsastuspöksyt, jotka mätsää tämän huovan kanssa, niitä odotellessa..

Siinä se nyt on. Schockemöhlen kouluhuopa värissä anthracite. Väri on ihanaa, meleerattua harmaata, ja oranssit kantit kruunaa koko komeuden. Voi tätä ihanuutta. Esteettisyyden lisäksi mainiota nimenomaan tässä huovassa on se, että hevosta vasten tuleva puoli on teknistä materiaalia, jonka pitäisi imeä hyvin kosteutta hevosesta ja kuivua nopeasti. Mitä muuta voisin toivoa. Niin, paitsi saman estehuopana.

Tämän materialismihypetyksen jälkeen voidaankin siirtyä takaisin tähän päivään. Wermen mielenvirkistykseksi vuorossa oli kivoja ja helppoja pikkuesteitä. W:n katse kirkastui kummasti huomatessaan, että puomeja ja tolppia kannettiin kentälle, jipii! Tällä kertaa oma istunta tuntui jo vähän enemmän siltä kuin pitää, ja Wermekin toimi oikein kivasti alusta alkaen. 

Verrytellessä tulin sekä laukassa, että ravissakin jo puomejakin, ja pian päästiinkin hyppäämään. Wermessä oli intoa kuin pienessä kylässä, jo laukkaa nostaessa kuului röhkimistä, ja esteitä lähestyttiin intopiukeana korvat tötteröllä. Esteet olivat pieniä, ehkä korkeimmillaan polvenkorkuisia, ja yksittäisiä. Tällä kerralla ei tarkoituksena ollut harjoitella mitään teknisiä juttuja ja viedä tammaa mukavuusalueen ulkopuolelle, vaan tänään vaan pidettiin vaan vähän kivaa hyppäämisen merkeissä. 

W on innostuessaan ihana ja aivan kuin myös emänsä Wilma, Werme röhkii innostuessaan. Toivottavasti tajuatte, mitä röhkimisellä tarkoitan, sitä sellaista hassua mörinää ja pörinää. Heh. Eniveis, on ihan mahtava tunne, kun huomaa, että heppa nauttii työnteosta. 

Lopuksi tultiin pienenpieni radanpätkä, jossa oli hurjat kolme estettä ja viisi hyppyä. Rata tuntui nyt todella sujuvalta valmennuksiin verrattuna. Laukat vaihtuivat, kuten pitikin, paikat sattuivat ihan siedettävästi joka esteellä ja tahti ja rytmi säilyivät samana koko radan ajan. Vaikkakin nyt oikeastaan kaikki lähestymiset olivat pitkiä, radallahan tehtävät tulevat paljon nopeammin. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa, kyllä me joskus vielä päästään kisoissakin rytmikäs ja siisti rata. 

Lopuksi vielä eilisiä patsastelukuvia läheiseltä pellolta!

Tässäkö meidän kolmen parhaat puolet?

Huono laatu, mitä kaunein Werme. Pahoitteluni. 

♥

"Oikeesti mua ei kiinnosta tää poseeraaminen yhtään."

"Mut jos mä oon oikein söpö, saanko mä paljon nameja?"

"Ok, no sit! Anna kameran laulaa!"

"Missä ne herkut viipyy?"

Pilkkupollen juoksutus ja pikakuulumiset.

Terve vaan. Käykö tälläkertaa blogin hiljaiseloon selitykseksi se, että tosiaan kuukauden kuluessa opinnäytetyöni on oltava valmis, joten kiirettä on kaiken suhteen pitänyt.

Itse ennätin tänään ensimmäistä kertaa tallille tällä viikolla, josta koenkin hieman huonoa omatuntoa. Kaisa on liikuttanut tamman muutaman kerran viikolla, lisäksi W on juossut liinassa ja käynyt maastoilemassa äitini toimesta. Tänäänkin oli juoksutuspäivä, minä toimin kuitenkin vain kameramiehenä. (Kasvatin kamerakuumetta, sain lainaan ihanan Canonin kameran!..)

"Kun keskityn, minulle kasvaa kärsä"

Tähän viittaa otsikon pilkkupolle. Kevään tullessa papurikkopilkut tulee esiin!

Juoksutuksen jälkeen vuorossa oli hevosen ja varusteiden puunausta, nimittäin huomenissa tapahtuu jännittäviä asioita. Wermeroosa nimittäin osallistuu kansallisiin kouluratsastuskilpailuihin nuorten hevosten luokkaan Kaisan ratsastamana! Werme on luokan nuorimpia, ja osa saman luokan hevosista todennäköisesti jo paljon koulutuksellisesti Wermeä osaavampia, hyväksyttyä suoritusta sekä kokemustahan me kuitenkin tammalle haetaan.

Mitäs mieltä olette kuvanlaadusta, itse olen ihan myyty. Etenkin kameran käyttökokemus on ihan eriluokkaa kuin nykyinen Nikonin seniori-ikäinen kamerani kanssa. Kesää ja uutta kameraa odotellessa..

Edelliset hevoseni osa 3.

Siitä se ajatus sitten lähti. Kun ensimmäistä kertaa pääsin seuraestekisoihin tykittämään kiltillä welsh mountaintammalla, ei minua ole sen jälkeen saanut unohtamaan kilpailutouhua.

Tämä johti siis edellisessä vastaavassa postauksessa esitellyn Mellin myyntiin. Uutta hevosta etsittiin kuumeisesti, mutta useissa ilmoituksissa kivalta vaikuttaneet hevoset oli kuitenkin meidän budjettiin turhan kalliita, tai hinta-laatusuhde ei muuten vaan tuntunut olevan kohdillaan. Hevosen pitäisi kuitenkin pystyä kilpailemaan 120cm tasolle saakka, sekä kouluakin olisi hyvä osata edes sen helpon B:n verran.

Jälleen kerättiin samalta seudulta useampi hevonen, joita lähdettiin kokeilemaan. Tällä kertaa päädyimme pääkaupunkiseudulle. Kolme hevosta oli kokeiltavana, joista meille päätyi se luultavasti hankalin. Silloin emme vain vielä tienneet sitä. Koeratsastuksessa hevonen oli kiltti kuin mikä, ja silloin vielä kovin kokemattomanakin hypättiin yli metrisiä esteitä.

Niin meille saapui ruuna Quite A Lot, tutummin Jeppe. Alku Jepen kanssa oli helppo, vaikkakin vauhtia sillä tuntui olevan hetkittäin vähän turhaankin. Meille oltiin kerrottu, että hevonen sopii juniorille ja on kiltti, ja pidettiin reippailua ihan normaalina. Kun kaupat Jepestä oltiin tehty, tässä vaiheessa myyjä kertoi, että hevonen muuten osaa pukitella. Ajattelin tällöin normaaleja pikkupukkeja, mutta olin väärässä. Hetkittäin Jepestä kuoriutui varsinainen rodeohevonen, eikä pukit ja loikat olleet sitä mitä osasin odottaa. Tähänkin kuitenkin totuttiin, eikä pukittelusta ollut minulle haittaa.

Yhteinen evästauko kisoissa

Edellisellä omistajalla Jepellä oltiin kilpailtu 135cm tasolle saakka, mutta koulua sillä ei ikinä oltu kisattu. Hienohan se on kuin mikä, liikkuikin kivasti, joten kouluakin treenattiin kovasti. Kokoajan kehityttiin kummassakin lajissa, etenkin sileällä siitä tuli näyttävä. Kuitenkin aina tuntui siltä, että on joku asia, joka ei mene putkeen, eikä kisoihin asti päästy. Niin paitsi yksiin seurakoulukisoihin, joissa se kuumui niin, että rata aloitettiin keinuhevoslaukassa loikkien. Esteillä meillä olikin vähän ongelmia. Jeppe toki hyppäsi ihan mitä vain ja lähestymiset olivat helppoja, mutta jokaisen esteen jälkeen se lähti niin, ettei radan hyppäämisestä olisi tullut mitään.

Ensimmäinen yhteinen 110cm rata

Ahkeran treenauksen tuloksena esteilläkin alkoi sujua, keksittiin, ettei Jeppe lähde esteen jälkeen, kun muistaa vaan myödätä hypyssä reilusti. Pikkuhiljaa päästiinkin jo kilpailemaan, maneesikisat olivatkin Jepen juttu. Jeppe kääntyi pennin päällä ja pysyi pienessä tilassa rauhallisempana, ulkokisoissa vauhtia tahtoi välillä olla vähän turhan paljon nopeusmittarissa. Muistan kisat, joissa ratsastamallani suomenhevosella linjalle tuli viisi laukka-askelta, kun Jepen kanssa sama väli mentiin kolmella. Kun hevonen ei ollut täysin hallinnassa, vauhti kostautui usein ja puomeja tuli alas. Kyllä me sillointällöin pärjättiinkin ja päästiin ruusukesijoille. Edes se ei haitannut, ettei aina pärjätty, parasta oli se, ettei hevonen kytännyt esteitä ja kiellellyt sen takia.

Yhden kerran koko meidän yhteisen kilpailuhistorian aikana hylättiin. Sekin oli oma virheeni, huokaisin helpotuksesta jo ennen viimeistä estettä, jolloin Jeppe sanoi minulle "Hyppää kuule ihan keskenäs" ja kieltäytyi. Uudella hyppy-yrityksellä se oli jo vetänyt herneet nenäänsä, kielsi ja teki sellaiset rodeot, että alashan minä sieltä muksahdin. Niin ja toinen tulokseton rata oli, kun keskeytin. Jeppe vähän karkasi lapasesta isolla ulkokentällä, niin että lopulta jouduin käyttämään kentän aitaa apujarruna. Voi noita reissuja. Heh.

Parhaita hetkiä meidän yhteiselon aikana oli juniormeeting Ypäjällä. Parhautta olivat maastoesteet, joita itse en ennen ollut hypännyt. Jeppe kuitenkin oli tässä hommassa lähes ammattilainen, ja hyppäsi kaiken mitä eteen tuli kuin vettä vaan. Jepestä huomasi, kuinka se nautti, eikä edes jarrut olleet hukassa. Juniomeetingin jälkeen päästiin hyppäämään kisoissa ensimmäisiä 110cm ratoja. Tämä oli meidän parasta aikaa.

Kuvan on ottanut Salla Salmela

Ryppyjä minun ja Jepen suhteeseen kuitenkin tuli. Eräässä kouluvalmennuksessa pitkin ohjin kävellessä Jeppe säikähti jotakin, ja teki sellaiset pukkirodeot, etten pysynyt kyydissä, kun en tilanteeseen osannut varautua. Putosin toinen kylki edellä, ja maahan osuessa kuului kummallinen rusahdus. Ilmathan siinä pudotessa meni pihalle, ja hetken henkeä haukottuani menin hetkeksi maneesin katsomoon istumaan. Lopulta hengittäminen kuitenkin sattui sen verran, että paikalle kutsuttiin ambulanssi. Selvisi, että kylkiluita oli murtunut ja toinen pitkä selkälihas revennyt, joten hevosen selkään minulla ei pitkään aikaan ollut asiaa.

(c) Susanna Hoppula

Ratsastustauon jälkeen ei elämä Jepen kanssa ollut enää ennallaan. Pelkäsin kokoajan, milloin putoan seuraavan kerran, kun hevonen pukittaa. Kerran jos toisenkin minun oli pakko tulla alas hevosen selästä, kun pelkäsin niin paljon. Uskon, ettei pelkoa olisi tullut mikäli olisin päässyt heti pudottuani takaisin ratsaille. Ratsastusharrastus ei enää ollut entiseen tapaan mukavaa ja rentouttavaa, vaan pakkopullaa ja päivän stressaavimpia asioita. Lopulta päädyttiin siihen, että Jeppe meni ratsuttajalle myyntiin.

(c) Salla Salminen

Koska pelkäsin vain Jepellä ratsastamista, jatkoin harrastusta muilla hevosilla. Ajan kuluessa mieleni kuitenkin rohkaistui, ja halusin vielä nousta Jepen kyytiin, kun kukaan ei sitä ollut tällävälin ostanut. Aloin käymään ratsuttajan luona viikottain tunneilla Jepellä, lopulta Jeppe tuli takaisin minulle. Kyllähän minä vielä aristelin, mutta päästiin kesän aikana vielä kisoihin asti, tehtiin ehkä paras yhteinen rata 110-tasolla. Kaikki sujui hyvin, kunnes silloinen valmentajani lähti ulkomaille töihin, enkä käynyt muiden valmennuksissa. Siitä se alamäki taas alkoi, ja päätyikin lopulta Jepen myymiseen.

Pieniä teknisia vaikeuksia, kenties? Kuvan (c) Susanna Hoppula

Vaikka loppuaika Jepen kanssa olikin vaikeaa, on se hevonen, joka on opettanut minulle kaikista eniten. Nimenomaan ratsastuksesta. Istunta ja tasapaino olivat asioita, joista Jeppe oli tarkka. Jeppe on hevonen, jonka voimakkuuden tunsi satulaan hevosen laukatessa tai hypätessä. Mahtava voimakkuus, joka kurjasti näkyi myös pukkien koossa. On kurjaa, että hyvin alkanut kisaura Jepen kanssa päättyi siten, mutta olen kovin kiitollinen siitä, kuinka paljon hevonen minua vei eteenpäin. Jeppe kuitenkin on jättänyt minuun jälkensä, ja nykyään olenkin vähän arka vieraiden hevosten suhteen. Onneksi kuitenkin olen pystynyt jatkamaan harrastusta, ja käytössäni on hevonen, jonka kanssa harrastaminen on päivän kohokohtia!

Kauneus sekoittaa mun pään.

Minä tykkään niiin kovasti meidän Wermeroosasta, on se niin hieno. Olematta yhtään itserakas, tottakai se oma miellyttää itseään eniten. Varsinkin, kun näkee sen osaavan ratsastajan alla.

Kaisa ratsasti Wermen keskiviikkona, ja menee uudestaan tänään. Välillä on hyvä pitää vähän tiiviimpi "ratsutusjakso", siten W menee nopeammin eteenpäin ja on taas pidemmän aikaa helpompi ja notkeampi ratsastaa. En tiedä, johtuuko auringonpaisteesta vai mistä, että W on jotenkin erityisen hyvällä tuulella. Siis sekä ratsastaa että hoitaa. Harjatessa se joko nuokkuu tyytyväisenä tai touhuaa uteliaana mukana, ratsastaessa se tuntuu olevan nöyrä ja kuuliainen. Ehkä sen siis on hyvä olla.

Keskiviikkona Kaisa siis läpiratsasti Wermen, harjoitellen tällä kertaa eteenratsastuksia. Sekä ravissa, että laukassa. En nyt höpötä enempää tästä asiasta, antaa allaolevien kuvien puhua puolestaan!

Ihanaa, sula kenttä!!

Hevosta harjatessa lähtee kerralla varmaan muovikassillinen karvaa, siihen irtokarvan määrään nähden tamma on aika siistissä karvassa tällä hetkellä. 

Mikäs tässä on harrastaessa..

..Kun ratsastuskenttä on jo lähes kesäkunnossa! Tai ehkä sateisen kesän kunnossa, rapa roiskuu ja silleen, mutta ihanaa, kun liikutusta ei tarvitse rajoittaa huonojen pohjien vuoksi.

Meillä ollaan aina oltu tarkkoja pohjista, ei saa olla yhtään liian kovaa eikä pehmeää. Maastoillessa tiehen on painauduttava kunnollinen jälki hiekkaan tai vastaavasti lumella pitää kuulostaa siltä, kuin mentäisiin sukkasiltaan, että uskalletaan ravata saatika sitten laukata. Tämä talvi (ai mikä!?) on ollut erityisen raastava, kun vähän väliä on mietittävä, onko pohjat riittävän hyvässä kunnossa. Jos liikutuksen jälkeen yhtään jää pohjan kunto epäilyttämään, jalkoja kylmätään ja hoidetaan linimentein lähes hysteerisesti. Muutenkin tarkkailemme W:n jalkoja tarkkaan, ettei ole ylimääräisiä turvotteluja tai lämpöilyjä.

Ja takaisin aiheeseen ( Niin, ei mun ratsastuskentän pohjista ja hevosen jaloista ollut tarkoitus kirjoittaa..). Niin, nyt kun kenttä on jo ihan hiekkapinnalla toista takanurkkaa lukuunottamatta, päästiinkin jo hyppyhommiin ulkokentällä. Aika huikeeta.

Ennen kuin aloimme hyppäämään, verryttelimme pitkään ja tarkistimme tamman säätöjä. Pohkeesta reippaasti eteen, istunnalla ja puolipidättein taas kiinni. Vaikka W onkin reipas ratsastaa, jää se silti helposti pohkeen taakse. Itse siihen ei ehkä aikaisemmin ole kamalasti kiinnittänyt huomiota, etten aina vie aloittamiani asioita loppuun saakka, tyydyn usein vähempään. Tästähän Werme keksiikin, ettei kaikkea tarvitse tehdä kunnolla, ja joudun itse tekemään enemmän töitä, että asia saataisiin läpi.

Pohkeesta eteen.

Alkuverryttelyjen jälkeen mentiin kumpaankin suuntaan vielä ravipuomeja, tarkoituksena se, että W ottaisi "itse" askelia, käyttäen selkäänsä ja nostellen jalkojaan.

Hypyt aloitettiin ravissa ympyrällä linjan ykkösesteeltä, pieneltä ristikolta jota nostettiin pikkuhiljaa. Tarkoituksena oli saada Wermen hyppyyn voimaa ja napakkuutta, etenkin ravissa tamman hypyt ovat helposti hieman hitaita ja velttoja.

Veltto hyppy

Napakka hyppy. 

Ravihyppyjä ristikolle tultiin kumpaankin suuntaan. Tämän jälkeen jatkettiinkin linjalla ristikolta tai tässä vaiheessa jo pystyltä. Linjalle tuli tasaisesti viisi laukka-askelta, eikä tässä niinkään ollut ongelmia. Mitä nyt W oli muutaman ensimmäisen toiston ajan jatkamassa hypyltä ympärälle eikä suoraan linjalla..

Tästä näkee hyvin, miksi vatsapanssari on käytössä esteillä.

Lopuksi tultiin vielä pieni radanpätkä. Ensin hypättiin okseri täyskaarrolla, ja jatkettiin pitkällä lähestymisellä linjalle. W toimi tunnilla kaikenkaikkiaan hyvin, tuntui, että oma tasapaino ja kehonhallinta olivat tällä kertaa enemmän hakusessa. Esteille tarvitaan vielä paljon tasaisuutta ja rytmikkyyttä, eiköhän sekin ala löytymään, kun päästään hyppäämään säännöllisemmin.

Pahoittelut, etten jaksanut nyt selostaa tuntia kunnolla, työpäivän ja kuntosalireissun jälkeen nyt on kiirus saunaan, palaillaan taas myöhemmin!

Toivepostaus: Edelliset hevoseni osa 2.

Ensimmäisessä osassa kerroin ensimmäisestä ponistani Pätkästä. Entä pikkuponivuosien jälkeen?

Eräs silloisista valmentajistani ehdotti, että minulle etsittäisiin iso poni, jolla voisin kilpailla aluetasolla poniluokissa. Kuitenkin vielä kurjuus pienestä ponista luopuminen oli takaraivossa, ja päätimme heti siirtyä johonkin helppoon ja kivaan hevoseen.

Hevosen etsintä kestikin aikansa, ja samaan aikaan kävin eräällä tallilla ratsastustunneilla pienikokoisella ja kivalla puoliveriruunalla, jotta ratsastustaito pysyisi yllä. Oltiin bongailtu samalta alueelta muutama hevonen, ja lähdimme Ypäjää myöten katsomaan nämä kyseiset hevoset. Kaksi trakehnertammaa sekä entinen GP-kilparuuna. Ensimmäisenä kokeilemani tamma oli kiltti ja hyppäsi kaiken mitä eteen laittoi, mutta kulki kokoajan pää pystyssä selkä alhaalla, enkä tämän vuoksi ollut kovin innoissani.

Seuraavana ajettiin ennakkosuosikkini, entisen kilparuunan luokse. Olihan se komea kuin mikä; puhtaanvalkoinen, lihaksikas ja ryhdikäs. Hevonen kuitenkin oli iso sekä herkkä, ja minä vielä aikamoisen pieni, joten esimerkiksi laukatessa hevonen vaihtoi laukkaa jokatoisella askeleella, kun painoni heilahti vähänkään. Ithehän olin ihan haltioissani tästä, käytiin kuitenkin vielä kotimatkalla katsomassa viimeinen hevonen, toinen trakehnertammoista.

Alkoi olla jo myöhä, kun ajettiin viimeisen tallin pihaan. Siellä se seisoi käytävällä jo valmiiksi satuloituna, pieni punarautias piirtopää pää pitkällään irvistellen. Koeratsastus sujui ihan hyvin, mitään pahaa sanottavaa minulla ei hevosesta ollut. Niin paitsi se, että kiinni ollessaan se irvisteli itsestään. Kotona vanhempani saivat minut kuitenkin ylipuhuttua kokeilemaan tammaa uudestaan. Niin siinä sitten lopulta kävi, että tämä pieni punarautias, Mileedi II eli Melli muutti meille.

Onhan se äärettömän kaunis!

Melli oli silloiseen tarkoitukseeni todella kiva luonteeltaan. Kiltti, mutta sopivasti tsäpäkkä. Tamma on todella maastovarma, saatoin lähteä yksin maastoon, eikä tarvinnut pelätä, mitä tamma tällä kertaa säikkyisi. Uittaminen ja ilman satulaa ratsastaminen olivat tamman kanssa enemmän rentouttavaa kuin extremeä.

Mellin kanssa käytiin monella eri valmentajalla, sekä este-, että koulupuolellakin. Kehityttiin paljon, lopulta kilpailimme aluetasolla 90cm ja koulua helppo B. Mellillä oli edellisellä omistajalla kilpailtu kenttää, ja rataesteitä 110cm tasolle, enkä tänäkään päivänä tajua, kuinka tamma on sille tasolle päässyt. Ei hyppykyvyssä ole moitittavaa, kyllähän se yli pääsee, mutta niin epävarma hyppääjä ja kyttäilijä kuin hevonen vain olla voi. Välillä tamma meni kisoissa kuin unelma; innokkaana välittämättä erikoisesteistä, kun välillä peruspystytkin olivat tammalle liikaa. Tässä katselin kipasta vanhoja tuloksia, ja valehtelematta noin puolet meidän kaikista radoista oli hylättyjä.

Välillä sujui hyvin..

..Välillä ei niin hyvin.

Koulupuolellakaan emme erityisesti loistaneet, sillointällöin sijoituttiin, muuten oltiin aina puolivälin hujakoilla.

Vaikka Melli oli kiva ja toimiva kotona, tulimme siihen tulokseen, että Melli on enemmän harraste-, kuin kilpahevonen. Harrastehevosena sen ei tarvitsisi stressata pelottavia esteitä, eikä minun tarvitsisi kerta toisensa jälkeen pettyä, kun pitkän ajomatkan jälkeen kahdessa luokassa kuulee ne tutut pillinvihellykset ja lauseen "Valitettavasti ratsukko joudutaan hylkäämään kahden tottelemattomuuden vuoksi.". Toisaalta mietin Mellistä luopumista pitkään. Halusinko harrastaa vai kilpailla? Lopulta valitsin kilpailemisen, ja Melli pääsikin hyvään kotiin nauttimaan harrasteratsun elämästä.