Toivepostaus: Edelliset hevoseni osa 2.

Ensimmäisessä osassa kerroin ensimmäisestä ponistani Pätkästä. Entä pikkuponivuosien jälkeen?

Eräs silloisista valmentajistani ehdotti, että minulle etsittäisiin iso poni, jolla voisin kilpailla aluetasolla poniluokissa. Kuitenkin vielä kurjuus pienestä ponista luopuminen oli takaraivossa, ja päätimme heti siirtyä johonkin helppoon ja kivaan hevoseen.

Hevosen etsintä kestikin aikansa, ja samaan aikaan kävin eräällä tallilla ratsastustunneilla pienikokoisella ja kivalla puoliveriruunalla, jotta ratsastustaito pysyisi yllä. Oltiin bongailtu samalta alueelta muutama hevonen, ja lähdimme Ypäjää myöten katsomaan nämä kyseiset hevoset. Kaksi trakehnertammaa sekä entinen GP-kilparuuna. Ensimmäisenä kokeilemani tamma oli kiltti ja hyppäsi kaiken mitä eteen laittoi, mutta kulki kokoajan pää pystyssä selkä alhaalla, enkä tämän vuoksi ollut kovin innoissani.

Seuraavana ajettiin ennakkosuosikkini, entisen kilparuunan luokse. Olihan se komea kuin mikä; puhtaanvalkoinen, lihaksikas ja ryhdikäs. Hevonen kuitenkin oli iso sekä herkkä, ja minä vielä aikamoisen pieni, joten esimerkiksi laukatessa hevonen vaihtoi laukkaa jokatoisella askeleella, kun painoni heilahti vähänkään. Ithehän olin ihan haltioissani tästä, käytiin kuitenkin vielä kotimatkalla katsomassa viimeinen hevonen, toinen trakehnertammoista.

Alkoi olla jo myöhä, kun ajettiin viimeisen tallin pihaan. Siellä se seisoi käytävällä jo valmiiksi satuloituna, pieni punarautias piirtopää pää pitkällään irvistellen. Koeratsastus sujui ihan hyvin, mitään pahaa sanottavaa minulla ei hevosesta ollut. Niin paitsi se, että kiinni ollessaan se irvisteli itsestään. Kotona vanhempani saivat minut kuitenkin ylipuhuttua kokeilemaan tammaa uudestaan. Niin siinä sitten lopulta kävi, että tämä pieni punarautias, Mileedi II eli Melli muutti meille.

Onhan se äärettömän kaunis!

Melli oli silloiseen tarkoitukseeni todella kiva luonteeltaan. Kiltti, mutta sopivasti tsäpäkkä. Tamma on todella maastovarma, saatoin lähteä yksin maastoon, eikä tarvinnut pelätä, mitä tamma tällä kertaa säikkyisi. Uittaminen ja ilman satulaa ratsastaminen olivat tamman kanssa enemmän rentouttavaa kuin extremeä.

Mellin kanssa käytiin monella eri valmentajalla, sekä este-, että koulupuolellakin. Kehityttiin paljon, lopulta kilpailimme aluetasolla 90cm ja koulua helppo B. Mellillä oli edellisellä omistajalla kilpailtu kenttää, ja rataesteitä 110cm tasolle, enkä tänäkään päivänä tajua, kuinka tamma on sille tasolle päässyt. Ei hyppykyvyssä ole moitittavaa, kyllähän se yli pääsee, mutta niin epävarma hyppääjä ja kyttäilijä kuin hevonen vain olla voi. Välillä tamma meni kisoissa kuin unelma; innokkaana välittämättä erikoisesteistä, kun välillä peruspystytkin olivat tammalle liikaa. Tässä katselin kipasta vanhoja tuloksia, ja valehtelematta noin puolet meidän kaikista radoista oli hylättyjä.

Välillä sujui hyvin..

..Välillä ei niin hyvin.

Koulupuolellakaan emme erityisesti loistaneet, sillointällöin sijoituttiin, muuten oltiin aina puolivälin hujakoilla.

Vaikka Melli oli kiva ja toimiva kotona, tulimme siihen tulokseen, että Melli on enemmän harraste-, kuin kilpahevonen. Harrastehevosena sen ei tarvitsisi stressata pelottavia esteitä, eikä minun tarvitsisi kerta toisensa jälkeen pettyä, kun pitkän ajomatkan jälkeen kahdessa luokassa kuulee ne tutut pillinvihellykset ja lauseen "Valitettavasti ratsukko joudutaan hylkäämään kahden tottelemattomuuden vuoksi.". Toisaalta mietin Mellistä luopumista pitkään. Halusinko harrastaa vai kilpailla? Lopulta valitsin kilpailemisen, ja Melli pääsikin hyvään kotiin nauttimaan harrasteratsun elämästä.