Edelliset hevoseni osa 3.

Siitä se ajatus sitten lähti. Kun ensimmäistä kertaa pääsin seuraestekisoihin tykittämään kiltillä welsh mountaintammalla, ei minua ole sen jälkeen saanut unohtamaan kilpailutouhua.

Tämä johti siis edellisessä vastaavassa postauksessa esitellyn Mellin myyntiin. Uutta hevosta etsittiin kuumeisesti, mutta useissa ilmoituksissa kivalta vaikuttaneet hevoset oli kuitenkin meidän budjettiin turhan kalliita, tai hinta-laatusuhde ei muuten vaan tuntunut olevan kohdillaan. Hevosen pitäisi kuitenkin pystyä kilpailemaan 120cm tasolle saakka, sekä kouluakin olisi hyvä osata edes sen helpon B:n verran.

Jälleen kerättiin samalta seudulta useampi hevonen, joita lähdettiin kokeilemaan. Tällä kertaa päädyimme pääkaupunkiseudulle. Kolme hevosta oli kokeiltavana, joista meille päätyi se luultavasti hankalin. Silloin emme vain vielä tienneet sitä. Koeratsastuksessa hevonen oli kiltti kuin mikä, ja silloin vielä kovin kokemattomanakin hypättiin yli metrisiä esteitä.

Niin meille saapui ruuna Quite A Lot, tutummin Jeppe. Alku Jepen kanssa oli helppo, vaikkakin vauhtia sillä tuntui olevan hetkittäin vähän turhaankin. Meille oltiin kerrottu, että hevonen sopii juniorille ja on kiltti, ja pidettiin reippailua ihan normaalina. Kun kaupat Jepestä oltiin tehty, tässä vaiheessa myyjä kertoi, että hevonen muuten osaa pukitella. Ajattelin tällöin normaaleja pikkupukkeja, mutta olin väärässä. Hetkittäin Jepestä kuoriutui varsinainen rodeohevonen, eikä pukit ja loikat olleet sitä mitä osasin odottaa. Tähänkin kuitenkin totuttiin, eikä pukittelusta ollut minulle haittaa.

Yhteinen evästauko kisoissa

Edellisellä omistajalla Jepellä oltiin kilpailtu 135cm tasolle saakka, mutta koulua sillä ei ikinä oltu kisattu. Hienohan se on kuin mikä, liikkuikin kivasti, joten kouluakin treenattiin kovasti. Kokoajan kehityttiin kummassakin lajissa, etenkin sileällä siitä tuli näyttävä. Kuitenkin aina tuntui siltä, että on joku asia, joka ei mene putkeen, eikä kisoihin asti päästy. Niin paitsi yksiin seurakoulukisoihin, joissa se kuumui niin, että rata aloitettiin keinuhevoslaukassa loikkien. Esteillä meillä olikin vähän ongelmia. Jeppe toki hyppäsi ihan mitä vain ja lähestymiset olivat helppoja, mutta jokaisen esteen jälkeen se lähti niin, ettei radan hyppäämisestä olisi tullut mitään.

Ensimmäinen yhteinen 110cm rata

Ahkeran treenauksen tuloksena esteilläkin alkoi sujua, keksittiin, ettei Jeppe lähde esteen jälkeen, kun muistaa vaan myödätä hypyssä reilusti. Pikkuhiljaa päästiinkin jo kilpailemaan, maneesikisat olivatkin Jepen juttu. Jeppe kääntyi pennin päällä ja pysyi pienessä tilassa rauhallisempana, ulkokisoissa vauhtia tahtoi välillä olla vähän turhan paljon nopeusmittarissa. Muistan kisat, joissa ratsastamallani suomenhevosella linjalle tuli viisi laukka-askelta, kun Jepen kanssa sama väli mentiin kolmella. Kun hevonen ei ollut täysin hallinnassa, vauhti kostautui usein ja puomeja tuli alas. Kyllä me sillointällöin pärjättiinkin ja päästiin ruusukesijoille. Edes se ei haitannut, ettei aina pärjätty, parasta oli se, ettei hevonen kytännyt esteitä ja kiellellyt sen takia.

Yhden kerran koko meidän yhteisen kilpailuhistorian aikana hylättiin. Sekin oli oma virheeni, huokaisin helpotuksesta jo ennen viimeistä estettä, jolloin Jeppe sanoi minulle "Hyppää kuule ihan keskenäs" ja kieltäytyi. Uudella hyppy-yrityksellä se oli jo vetänyt herneet nenäänsä, kielsi ja teki sellaiset rodeot, että alashan minä sieltä muksahdin. Niin ja toinen tulokseton rata oli, kun keskeytin. Jeppe vähän karkasi lapasesta isolla ulkokentällä, niin että lopulta jouduin käyttämään kentän aitaa apujarruna. Voi noita reissuja. Heh.

Parhaita hetkiä meidän yhteiselon aikana oli juniormeeting Ypäjällä. Parhautta olivat maastoesteet, joita itse en ennen ollut hypännyt. Jeppe kuitenkin oli tässä hommassa lähes ammattilainen, ja hyppäsi kaiken mitä eteen tuli kuin vettä vaan. Jepestä huomasi, kuinka se nautti, eikä edes jarrut olleet hukassa. Juniomeetingin jälkeen päästiin hyppäämään kisoissa ensimmäisiä 110cm ratoja. Tämä oli meidän parasta aikaa.

Kuvan on ottanut Salla Salmela

Ryppyjä minun ja Jepen suhteeseen kuitenkin tuli. Eräässä kouluvalmennuksessa pitkin ohjin kävellessä Jeppe säikähti jotakin, ja teki sellaiset pukkirodeot, etten pysynyt kyydissä, kun en tilanteeseen osannut varautua. Putosin toinen kylki edellä, ja maahan osuessa kuului kummallinen rusahdus. Ilmathan siinä pudotessa meni pihalle, ja hetken henkeä haukottuani menin hetkeksi maneesin katsomoon istumaan. Lopulta hengittäminen kuitenkin sattui sen verran, että paikalle kutsuttiin ambulanssi. Selvisi, että kylkiluita oli murtunut ja toinen pitkä selkälihas revennyt, joten hevosen selkään minulla ei pitkään aikaan ollut asiaa.

(c) Susanna Hoppula

Ratsastustauon jälkeen ei elämä Jepen kanssa ollut enää ennallaan. Pelkäsin kokoajan, milloin putoan seuraavan kerran, kun hevonen pukittaa. Kerran jos toisenkin minun oli pakko tulla alas hevosen selästä, kun pelkäsin niin paljon. Uskon, ettei pelkoa olisi tullut mikäli olisin päässyt heti pudottuani takaisin ratsaille. Ratsastusharrastus ei enää ollut entiseen tapaan mukavaa ja rentouttavaa, vaan pakkopullaa ja päivän stressaavimpia asioita. Lopulta päädyttiin siihen, että Jeppe meni ratsuttajalle myyntiin.

(c) Salla Salminen

Koska pelkäsin vain Jepellä ratsastamista, jatkoin harrastusta muilla hevosilla. Ajan kuluessa mieleni kuitenkin rohkaistui, ja halusin vielä nousta Jepen kyytiin, kun kukaan ei sitä ollut tällävälin ostanut. Aloin käymään ratsuttajan luona viikottain tunneilla Jepellä, lopulta Jeppe tuli takaisin minulle. Kyllähän minä vielä aristelin, mutta päästiin kesän aikana vielä kisoihin asti, tehtiin ehkä paras yhteinen rata 110-tasolla. Kaikki sujui hyvin, kunnes silloinen valmentajani lähti ulkomaille töihin, enkä käynyt muiden valmennuksissa. Siitä se alamäki taas alkoi, ja päätyikin lopulta Jepen myymiseen.

Pieniä teknisia vaikeuksia, kenties? Kuvan (c) Susanna Hoppula

Vaikka loppuaika Jepen kanssa olikin vaikeaa, on se hevonen, joka on opettanut minulle kaikista eniten. Nimenomaan ratsastuksesta. Istunta ja tasapaino olivat asioita, joista Jeppe oli tarkka. Jeppe on hevonen, jonka voimakkuuden tunsi satulaan hevosen laukatessa tai hypätessä. Mahtava voimakkuus, joka kurjasti näkyi myös pukkien koossa. On kurjaa, että hyvin alkanut kisaura Jepen kanssa päättyi siten, mutta olen kovin kiitollinen siitä, kuinka paljon hevonen minua vei eteenpäin. Jeppe kuitenkin on jättänyt minuun jälkensä, ja nykyään olenkin vähän arka vieraiden hevosten suhteen. Onneksi kuitenkin olen pystynyt jatkamaan harrastusta, ja käytössäni on hevonen, jonka kanssa harrastaminen on päivän kohokohtia!