Toivepostaus: Edelliset hevoseni osa 1.

Ihanaa, istun keittiössä ikkunan vieressä auringonvalossa, läppäri ja kahvikuppi naaman edessä. Ehkä se kevät vielä tulee.

Joskus jo kauan sitten joku laittoi kommenttia, että olisi mukava kuulla jotakin edellisistä hevosistani. Tarkoitus on ollut kirjoittaa jo aikoja sitten, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Nyt voisi olla sen aika.

Hypätään noin yhdeksän vuotta taaksepäin, aikaan jolloin minä olin 10-vuotias. Olin harrastanut ratsastusta noin viisi vuotta Relanderin ponitallilla, ja kaikilla senhetkisillä tallikavereilla oli jo hoitoponi, ja minäkin olisin kovasti halunnut sellaisen. Kuitenkin lempiponini sattui olemaan Penboeth Shona, pieni ja pippurinen welsh mountaintamma joka oli kiukkuinen kuin mikä ja vielä vetopaniikinkin omaava, eivät vanhempani ikinä anteneet lupaa alkaa tämän ponin hoitajaksi. Epätoivoisena pikkutyttönä kirjoitin vanhemmilleni kirjeitä, joissa kinusin omaa ponia tai edes sitä hoitoponia.

Pitkään kestäneen kinuamisen tuloksena äitini alkoi etsiä ponia vuokralle. Ja niin eräänä päivänä lähdettiin ajamaan Ähtäriin kokeilemaan yhtä ponia. Poni oli mielestäni söpöin näkemäni, ruunikko tähtisilmä jauhokuonolla varustettuna. Koeratsastus ei mennyt ihan putkeen, ensimmäisellä esteellä poni kielsi ja minähän putosin kyydistä. Tyttö pian takaisin kyytiin ja matka jatkui. Poni oli ollut jonkin aikaa lähinnä pihankoristeena, joten eihän sillä kuntoa ollut, mutta voitti meidät heti puolelleen. Niin ensimmäinen vuokraponini, TMS Dr. Pepper eli Pätkä saapui meille. Olin maailman onnellisin tyttö, kun päästin Pätkä-ponin ensimmäistä kertaa kotitallilla tarhaan.

Ensimmäisiä ratsastuskertoja Pätkä-ponilla. Huomatkaa mun ihanat hapsu-chapsit!

Tästä alkoi ponin kunnonkohotus. Meille tullessaan se ei edes peruuttanut ratsain, asiat mitä se osasi oli käynti, ravi ja laukka. Niin ja kyllä se hyppäsi kun sen esteelle ohjasi. Pätkä opetti minulle paljon hevosenomistajan arjesta, iloineen ja suruineen. Kävin säännöllisesti ratsastustunneilla, ja kehityttiin nopeaa vauhtia. Kävimme lopulta kiertämässä jokaiset lähialueen seurakisat, ja usein päästiinkin ruusukkeen kanssa kotiin.

Relanderin ponitallin talvitempauksessa esiintymässä ©Relanderin ponitallin arkisto

Pätkästä oltiin alunperin tehty vuokrasopimus, mutta lopulta poni ostettiin omaksi. Pätkä on poni, jonka kanssa pystyi tekemään lähes mitä tahansa, tosin ajolle sitä ei oltu opetettu. Pätkä oli kiltti kuin mikä, vaikkakin pilkettä siltä löytyi silmäkulmasta. Joskus se päätti juoksuttaa minua, eikä antanut tarhassa kiinni, ja kerran jos toisenkin se pääsi minulta karkuun ja juoksenteli pitkin pihoja. Pätkän kanssa maastoiltiin, mentiin koulua ja esteitä, sekä esimerkiksi uitettiin ja hiihtoratsastettiin. Joskus kävimme ponin kanssa kahdestaan kävelyllä narusta taluttaen.

Parhaimmillaan kilpailtiin esteillä 60cm ja koulua heB.

Poni oli pieni, vain 120cm korkea, ja minä kasvava lapsi, joten pitkään minä en ponilla päässyt ratsastamaan, kun kasvoin sille liian isoksi. Kaksi vuotta se meillä ehti olemaan, ja opetti minulle paljon. Raskain mielin katsoin, kun ponia käytiin koeratsastamassa, pahinta oli päivä, jolloin poni vietiin uusille omistajille. Itkin koko kuuden tunnin ajomatkan, ja vielä suurimman osan kotimatkastakin. Ponin pienen koon vuoksi poni vaihtoi omistajaansa vielä moneen otteeseen, ja vasta viimeaikoina sain kuulla, että maailman paras ensiponini on vieläkin hengissä ja hyvinvoivana.