Tämän parivaljakon kaksijalkainen osapuoli

Olen flunssassa kotona, jo kuudetta päivää ja vielä olisi kolme sairaslomapäivää edessä. Tylsyyshän tässä iskee. Ja sunnuntaina olisi ne estekisatkin, lahjattomat treenaa vai mitä?

Mutta nyt asiaan! Ajattelin pähkäillä omaa ratsastustani, itseäni ratsastajana. Aloitin ratsastuksen viisivuotiaana, jos sitä talutustunneilla käyntiä voi ratsastukseksi sanoa. Kuitenkin. Kolmeentoista vuoteen on mahtunut monenlaisia hevosia, myös toinen erilaisempia valmentajia.

trak t. Mileedi II

Alunperin minut on neuvottu ratsastamaan ns. vanhanaikaisella tyylillä, missä esimerkiksi laukka nostettiin siirtämällä sisäpohje eteen ja ulkopohje taakse. Ja pääkopassa kaikuu vieläkin lause "Nyt Saara ne kantapäät alas!". Tämä oli pitkään ratsastustyylini, pienenä tomerana tyttönä pikkuponien kyydissä letit hulmuten.

Voitte vain kuvitella, mikä kulttuurishokki tuli, kun ensin valmentaja sanoikin, että laukka nostetaan vain sisäpohkeella. Mitä, eihän hevonen sitä voi ymmärtää, tarvitseehan se ulkopohkeenkin! Ja taas Saara opetteli uutta, ja nykyiseen tapaan nostaa laukka totuttiin yllättävän nopeasti, olinhan minä monta vuotta rutinoitunut nostamaan laukan toisella tavalla. Toinen asia, joka sai minut alussa ymmälleni, oli se, että kantapään nivelten ei pidäkään paukkua liitoksistaan, riittää kun jalustin on kevyesti päkijällä, kantapää vain hieman varpaita alempana.

Olen huomannut, että valmentajissa on erittäin suuria eroja (ylläri!). En väitä, että kukaan näistä olisi huono, päinvastoin; Toinen valmentaja keskittyy enemmän esimerkiksi ratsastajan asentoon, ryhtiin ja käsiin, kun toinen taas hevosen liikkumiseen istunnan kautta. Siten saankin monipuolisesti neuvoja eri asioihin, jotta yhteistyö Wermen kanssa sujuisi ja kehittyisi mahdollisimman hyvin.

fwb r. Quite A Lot "Jeppe"

Välillä itsestäni tuntuu, että ratsastukseni näyttää kamalalta. Tunnen, kuinka välillä istun ihan vinossa vinossa, jonka vuoksi en saa hevosta välttämättä väistätettyä toisessa suunnassa, luistan asioista ja teen ne helpoimman kautta tai jätän hankalia asioita tekemättä. Onneksi tätä varten valmentajat ovat; Kertomassa, että vika ei ole hevosessa vaan ratsastajassa. Siis yleensä.

Mielestäni omana heikkoutenani on kädet. Ei, minulla ei ole kova käsi, mutta kun apinareaktio iskee, kädet ovat kärppänä paikalla tekemässä omiaan. Ja ranteet.. Ne vääntyvät sisäänpäin, tuntuu, että niiden korjaaminen on mahdotonta. Ehkä vielä jonakin päivänä sekin onnistuu. On tänäkin päivänä hyviäkin hetkiä, ei kaikki ratsastus ihan penkin alle mene. Pitää vain valmentajani sanoin ajatella "Mitä enemmän haluaisit käyttää kättä, sitä enemmän pitää käyttää istuntaa".

Monien, siis todella monien valmentajien opissa käynti on auttanut minua tottakai paljon eteenpäin. Kuitenkin yksi erittäin mielenkiintoinen ja valaiseva kokemus oli käydä viimekeväänä ratsastussimulaattorissa. Etukäteen todellakin ajattelin, että nyt koittaa tuomio ja istuntani ristitään kamalaksi.

Simo-simulaattorin satulassa ja suupielessä sekä kyljissä on anturat, jotka kertovat kaikki ratsastajan liikkeet, miten paino jakautuu, kuinka käytät pohkeita ja onko tuntuma tasainen. Simo osasi kaikki askellajit, pysähdykset ja jopa laukanvaihtoja. Sitä piti itse ratsastaa, aivan kuten normaalillakin hevosella. Simulaattorin mukaan istuntani on hyvä, vaikkakin painoni on helposti hieman enemmän vasemmalla ja tosiaan väännän ranteitani sisäänpäin. Huokaus ja helpotus!

Itse olen sitä mieltä, ettei koskaan voi olla liian hyvä ratsastaja, aina on jotakin korjattavaa. Minulle on tärkeää, että hevonen olisi tyytyväinen ja liikkuisi rehellisesti koko selän läpi. Ja yritän olla häiritsemättä hevosta omalla istunnallani, aina se ei vain toteudu, ratsastus ei ole mikään helppo laji,