Viimehetken säädöt sunnuntaille.

Eilen siis oli suunnitelmissa kevyttä keventelyä Wermen kanssa. Kaikki askellajit läpi, ja mennään vain sen aikaa, että sekä hevonen ja ratsastaja ovat tyytyväisiä.

Ensin kuitenkin halusin Wermestä muutamia patsastelukuvia. Äiti pääsi joutui olemaan hevosen kiinnipitäjä. Kuvauspaikaksi valittiin viereinen pelto, mutta eihän mieleeni juolahtanut se, että Wermen rotuominaisuudet pääsevät siellä valloilleen.

"Noh, noh, mitäs me nyt ollaan tekemässä?!"

Wermen rotuominaisuudella tälläkertaa meinaan sen mahtavaa ruokahalua. "Aina nälkä ja kokoajan jano". Oli niitä kuvia kuitenkin saatava, olinhan uhrannut kallista aikaani siihen, että saisin sen aina niin ärsyttävän pölykerroksen pois hevosesta.

Yritäppä sitten ottaa edustavia kuvia, kun hevonen näyttää tältä.

W oli sitä mieltä, että joko syödään, tai sitten ollaan turpa kohti taivasta. Eikä siinä vielä kaikki! Kun hevonen malttoi hetken olla paikallaa, oli kuvassa koiran pärstä, tassu tai hännänpää. Ja kun koiran saat poistettua kuvasta, on hevonen jo poistunut, eihän se kolmea sekuntia pidempää jaksa paikoillaan seistä.

"Mua ei kiinnostaaaa!"

"Ok, nyt mä skarppaan.."

"Mutta kun minulla on hirmuinen nälkä!"

"Joko saan sen namin, jooko!"

"Ai ei, no sitten minä jatkan syömistä."

Lyhyen kuvaussession jälkeen hevonen talliin, suojat ja satula messiin ja kentälle. Jo ohjia kerätessä tiesin, että Werme olisi hyvä ratsastaa, se oli heti kuulolla, ei yhtään pohkeen takana ja vaikutti tyytyväiseltä. Se ei ollut se sama hevonen, joka on muutamana aikaisempana ratsastuskertana ollut; Ei yrittänyt punkea lapa edellä pohjetta vasten, ei ollut pohkeen takana tai pukittanut laukannostossa. Werme ei kyseenalaistanut mitään apuja, vaan se teki kaiken juuri kuten pyysinkin.

Ja eilen tehtiin jotakin jonka olen kuvitellut olevan rakettitiedettä; Laukannosto ravista siten, että muoto säilyy. Laukannostot ovat olleet suhteellisen hankalia, välillä se nousee helpommin, ja joskus tuntuu olevat kovin vaikeaa. Kuitenkin muoto on lähes poikkeuksetta aina rikkoutunut. Eilen ollaan siis otettu Wermen kanssa iso edistysaskel. Wermen selkä pysyi ylhäällä, takajalat alla eikä nenä noussut taivaisiin. Ja laukka jatkuikin vielä hyvänä. Pienet asiat tekevät onnelliseksi!

Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä, ja oli pakko kokeilla vielä käyntinostoa. Pieni pätkä avoa käynnissä, jonka avulla hevonen lyhyeksi pohkeen ja ohjan väliin, puolipidäte ja laukka-avut. Hups, itse könähdin ja nosto epäonnistui. Uusi yritys, ja korjasin oman virheeni. Ei ainuttakaan raviaskelta väliin, laukka nousi suoraan käynnistä! Jee, ehkä itsekin olen oppinut jotakin, mikä aikaisemmin on tuntunut hankalalta. Hevoselle isot taputukset ja kehumiset, päälle lyhyt loppuverkka ja se oli siinä.

Ihana Wermeroosa!